BLOGGAAMISEN KIRJOITTAMATON SÄÄNTÖ

Kun aloitin bloggaamisen en tiennyt siitä yhtään mitään. Olin lukenut ehkä kymmenestä eri blogista jokusen postauksen, mutta muuten maailma oli minulle täysin vieras. Välillä tuntuu edelleen, että blogimaailma on itselleni yksi iso kysymysmerkki. Vaikka vuosien varrella on tietoa karttunut niin en siltikään ole läheskään kaikesta perillä. Ja jonkinlainen uskallus, se multa puuttuu edelleen. Haluaisin kirjoittaa avoimemmin, tarttua niihin ajatuksiin täysillä joita päähäni putkahtaa, mutta en uskalla.

Suurin syy tähän uskaltamiseen on se, että pelkään ilkeitä kommentteja. Pelkään löytäväni itseni vauva.fi sivustolta ja ahdistuvani siitä niin paljon, että lopetan blogin kirjoittamisen kokonaan. On syitä, miksi tällainen pelottaa, mutta en avaa sitä nyt tässä kohtaa enempää. 

Mutta se vauva.fi, sieltä mä tänä syksynä onnistuin itseni löytämään. Panikoin, lamaannuin ja sitten nousi kiukku. Näköjään hajuton ja mauton tyylini tuottaa tätä blogia on silti jollekin liikaa. Ja siitä ärsyyntyneenä päätin, että kirjoitan jatkossa rohkeammin. Nostan esille ne aiheet joista olen ajatellutkin kirjoittaa, haluan olla täällä blogissakin minä, enkä mikään pieni palanen siitä Reetasta joka oikeasti olen. 

Kun aloitin bloggaamisen sain tärkeimmät ohjeet ja vinkit blogin suhteen Jennalta ja Riikalta. Se on sellainen asia, jota en koskaan unohda. Ja kun blogissa puhun ihmisistä joilla on oma blogi niin tottakai luon heidän nimistään linkin heidän blogiin. Jos on mahdollista antaa pelkille nimille kasvot, niin miksi en tekisi sitä?

Tää bloggaamisen kirjoittamaton sääntö on sellainen juttu, joka aina välillä saa mut ihan tosissaan ärsyyntymään. Tarkoitan tällä kirjoittamattomalla säännöllä sellaista asiaa kuin kuvaajan merkitseminen. Aina välillä sitä törmää siihen, että kuvaajaa ei mainita lainkaan. Toki täytyy muistaa, että kaikki eivät ehkä halua nimeään nettiin. Mutta jos vaikkapa asukuvia ottaa toisistaan kaksi bloggaajaa ja toinen merkitsee kuvien ottajan ja toinen ei niin se on todella kiusallinen tilanne.

Itse haluan merkata kuvaajan aina, vaikka kuvaaja olisi äitini, koska fakta on se, että mä en kuvaa itse yhtäkään mun asukuvapostauksen materiaalia. Ilman sitä toista ihmistä siellä kameran takana ei olisi mitään blogiakaan. Merkkaan kuvaajan myös instagramiin. 

Mainitsinkin jo sen, että tilanne on tosi kiusallinen, jos toinen merkkaa kuvaajan ja toinen ei. Tiedän tämän, koska olen kokenut sen fiiliksen useamman kerran. Miten ihmeessä siitä voi sanoa toiselle?

No se tässä hankalaa onkin ja itse oon ainakin tosi huono mainitsemaan asiasta. Jotenkin tuntuu väärälle (vaikka ei siinä mitään väärää todellakaan ole) huomauttaa siitä, että hei, olisitko viitsinyt mainita että mä otin noi sun kuvat ja laittaa siitä myös linkin blogiini.

Koska siitä sanominen on niin kiusallista, ainakin mulle itselleni, ja muutamalle muullekin joiden kanssa asiasta olen jutellut, niin päätin tehdä tämän postauksen. Kun tää kiusallinen tilanne iskee päälle, niin voit vaan linkata tyypille tämän postauksen ja säästyt kokonaan siltä pohdinnalta, että miten ihmeessä saisit tästä asiasta sanottua. 

Miksi musta tää bloggaamisen kirjoittamaton sääntö on niin tärkeä, että se tarvitsee ihan oman postauksen?

Syy on selkeä: toisen ihmisen arvostaminen. 

Tuntuu, että tänä päivänä se oman navan tuijottelu menee niin pitkälle, että ympärillä olevat ihmiset unohdetaan kokonaan. Jos joku oikeasti jaksaa ottaa susta talvipakkasella näpit sinisinä kuvia, niin mun mielestä on vähintä, että mainitset kuvaajan. Tai olenko nyt ihan hakoteillä tämän ajatukseni kanssa? 

Oon vahvasti sitä mieltä, että se ei todellakaan ole multa mitenkään pois, että merkkaan kuviini niiden ottajan ja teen nimestä linkin hänen blogiinsa. Aikaakaan siinä ei mene kuin joitain sekunteja. 

Mitä mieltä olitte tästä postauksesta? Oliko tää aihe tuttu vaiko vieras? Entä ootteko tästä bloggaamisen kirjoittamattomasta säännöstä samaa mieltä vai eri mieltä?

Mukavaa torstaita kaikille!❤︎

XX Reetta

Kuva: Mari Hietala / MARI H